Tässä esseessä tarkastelemme Neuvostoliiton alueliitoksia sekä hyökkäyksiä vuosina 1939–1941. Keskitymme pääasiallisesti siihen miten Neuvostoliitto oikeutti omille sekä Suomen kansalaisille Neuvostoliiton aloittamaa Talvisotaa Suomea vastaan Marraskuussa 1939 – sekä käymme läpi Talvisodan jälkeistä jälkipuintia Neuvostoliiton sisäpolitiikassa. Tämän lisäksi katsomme, minkälaista diskurssia Neuvostoliitossa käytiin Baltian kriisiin liittyen, ja miten Neuvostoliiton toimet Baltiaan laajentumisen suhteen toteutettiin ja oikeutettiin. Nämä sotilaalliset toimet – Baltian tapauksessa voidaan myös puhua alueliitoksista – eivät olleet ainoita Neuvostoliiton naapurivaltoihin suorittamia operaatioita näinä vuosina, mutta keskitymme pääasiallisesti vain Suomeen, Viroon, Latviaan ja Liettuaan kohdistuviin laajentumisiin, jotta tämä tutkielma pysyisi koherenttina.
Näiden toimien lisäksi Neuvostoliitto onnistui liittämään samaan aikaan alueisiinsa myös Bessarabian, Rumanian, Puolan itä-osan sekä osia Ukrainasta. Neuvostoliitto lisäsi kaiken kaikkiaan alueliitoksilla näinä vuosina väkilukuaan yhteensä n. 23 miljoonalla ihmisellä. (Osmo Jussila, 1985) Vaikka jätämme näiden viimeksi mainittujen alueliitoksien tarkastelun vähemmälle liittyvät nekin tutkielmaan, sillä Neuvostoliitto liitti näitä alueita paljolti samoin tavoin ja samoin oikeutuksin kuin miten se liitti Baltian valtiot itseensä – ja miten se yritti liittää Suomen itseensä.
Miten alueliitokset tapahtuivat?
Aluksi on hyvä selvittää millä tavoin Neuvostoliitto toimi liittäessään alueita itseensä. Pääpiirteittäin tämä systemaattinen toimintamalli usein alkoi Neuvostoliiton suoran tai epäsuoran sotilaallisen piirityksen ja painostuksen kautta, jonka aikana tai jonka jälkeen maissa nostettiin kommunistiset elementit johtoon kyseenalaisten ja demokraattisten toimintaperiaatteiden vastaisilla vaaleilla.
Tämä strateginen puoli on hyvä ottaa huomioon, sillä se avaa hyvin paljolti miten naapurivaltioihin kohdistuvia sotilaallisia toimia oikeutettiin Neuvostoliiton omalle kansalle. Neuvostoliitto nimittäin soti naapurivaltojensa kanssa hyvin omintakeisella tavalla, jossa se käytti erittäin tehokasta toimintamallia jota harjoitettiin jo Neuvosto-Venäjän sisällissodan aikaan vuosina 1918–22. Kuvaamamme toimintamalli on V.I. Leninin lanseeraama metodi, jossa naapurivaltioon asetetaan ainekset vallankumoukseen, jonka jälkeen alueelle pystytetään kansanhallitus, joka pyytää sotilaallista interventiota Neuvostoliitolta. Lenin itse argumentoi tämän taktiikkansa seuraavalla tapaa sähkeessä, jonka hän lähetti latvialaissyntyiselle rintaman ylipäällikölle Jukum Vacietisille 29. marraskuuta 1918. Tässä hän selittää, miten Ukrainan sekä Baltian maat saataisiin liitettyä takaisin Neuvosto-Venäjän alaisuuteen:
”Sitä mukaa kuin joukkomme etenevät länteen ja Ukrainaan, siellä perustetaan alueiden väliaikaisia Neuvostohallituksia, joiden tarkoituksena on paikallisten Neuvostojen lujittaminen. Tällä asialla on se hyvä puoli, että se riistää Ukrainan, Liettuan, Latvian ja Eestin sovinisteilta* mahdollisuuden katsoa joukkojemme etenemistä valloitukseksi ja luo suotuisan ilmapiirin jatkuvalle etenemiselle. Ilman tätä seikkaa joukkomme olisivat joutuneet valloitetuilla alueilla mahdottomaan asemaan, eikä väestö vastaanottaisi niitä vapauttajina…” (V.I. Lenin, Kootut Teokset 28, 1953, 216)
* Sovinisti (tarkoittaa sanan merkitystä ennen 2. maailmansotaa) – engl. Chauvinist: a person who displays exaggerated patriotism and a belligerent belief in national superiority and glory. (OED,2014)
Tämän strategian avuin Neuvostoliitto pystyi sekaantumaan naapurivaltioidensa asioihin sotilaallisesti, ilman että se joutui esiintymään sotaa käyvänä valtiona. Samalla Neuvostoliitto näkyi ainakin joidenkin silmissä vapauttajana, sillä se ”vapautti sorrettuja talonpoikia kapitalistiporvarien ikeestä,” sen jälkeen kun talonpojat olivat ensin heiltä apua pyytäneet. (Kautto, 1982) Tätä strategiaa Neuvosto-Venäjä harjoitti sisällissotansa aikana Venäjän keisarikunnan entisillä alueilla: Baltiassa, Kaukasiassa, Armeniassa, Georgiassa sekä Buharassa ja Hivassa. Tämän lisäksi se vei ”ulkoista vallankumousta” Keisarikuntaan aiemmin kuulumattomiin alueisiin, kuten Ulko-Mongoliaan sekä heikoin tuloksin vuonna 1920 jo täysin itsenäistyneeseen Puolaan.
Lähes kaikissa näistä tapauksista Neuvosto-Venäjä valtasi jonkin rajaseudulla olevan kaupungin, josta käsin pystytetty kansanhallitus pyysi Neuvostoliitolta sotilaallista interventiota – usein samana päivänä kun hallinto oli pystytetty. Samaan aikaan panssaroidut junat sekä Neuvostosotilaat olivat jo täyttä vauhtia matkalla kohti alueiden päähallintoaluetta. (Jussila, 1985, 100) Ukrainan ja Georgian tapauksissa tämä alueliitos toteutettiin sisällissodan aikana vielä astetta arvaamattomammin. Näiden maiden kohdalla ylimääräistä hämmennystä aiheutettiin maiden ylläpitäville hallintoelimille ”kahden toimintamallin” -taktiikalla, jossa Leninin vielä sopiessa alueiden hallintojen kanssa niiden itsenäisyyteen liittyvistä asioista, laittoi Stalin salaa täytäntöön hyökkäyskäskyn. (Jussila, 1985, 96) Näissä tapauksissa Neuvostoliitto käytti hyödykseen alueilla olevia kommunisteja, jotka olivat valmiita taistelemaan paikallishallintoa vastaan. Näin sodankäynnille saatiin oikeutus, kun etulinjaan laitettiin valloitettavan maan omia kansalaisia, jonka jälkeen vasta lukumäärältään usein suuremmat Neuvostojoukot ylittivät rajan. (Ibid)
Alueliitokset Toisessa Maailmansodassa
Tätä ulkoista vallankumousta Stalin suunnitteli ja käytti myös Talvisodan aikana Suomen kohdalla. Stalin toivoi, että parhaassa tapauksessa tällä saataisiin suomalaisia työläisiä laskemaan aseensa ja jopa vaihtamaan puolta Neuvostoliiton puolelle. Huonoimmassa tapauksessa tällä keinoin voitiin oikeuttaa sotilaallinen interventio omalle kansalle, kuten Suomen tapauksessa tehtiin. Suomen operaatiossa tämä merkitsevä ”kaupunki,” johon kansanhallitus pystytettiin, oli aivan Neuvostoliiton rajanläheisyydessä ollut ja Rajajoen kuntaan kuulunut Terijoki, jonka asukasluku vuonna 1939 oli 7913 ihmistä. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Terijoki)
Baltian alueliitoksissa Neuvostoliitto pystyi toimimaan eri tavalla kuin Suomen kohdalla, sillä Baltian maat olivat Suomea heikommassa tilanteessa puolustamaan omaa suvereniteettijään monen syyn johdosta. Näistä suurimpina oli poliittisen tilanteen virhelaskelma, jossa Baltian valtiot olivat nojanneet Saksan tukeen Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta. Neuvostoliiton ja Saksan välillä 23. elokuuta 1939 solmittu Molotov—Ribbentrop-sopimus pilasi mahdollisuudet Saksan tukeen ja täten Baltian maat olivat liian pitkälle viemänsä puolueettomuuslinjan kautta omillaan. Viro ja Latvia olivat myös laiminlyöneet keskinäistä vuonna 1923 sopimaansa Entente-puolustussopimusta, sillä maat eivät pitäneet päämiestensä välillä yhteyttä puolustusliittoon koskeviin kysymyksiin liittyen enää vuoden 1937 jälkeen, vaikka sopimuksen laajentuessa kattamaan myös Liettuan vuonna 1934, sovittiin että valtion päämiesten välisiä yhteiseen puolustukseen liittyviä kokouksia pidettäisiin kahdesti vuodessa. (Myllyniemi, 1977) Tämä oli ongelmallista, sillä minkään Baltian maan armeija ei ollut kykeneväinen pitkiin taisteluihin yksinään Neuvostoliiton joukkoja vastaan. kuten jo pelkästään miesvahvuuserot Viron armeijan (16 000) ja Neuvostoliiton Viron vastaiselle rajalla sijoitettujen joukkojen lukumäärä (160 000) vuonna 1939 osoittavat. (Ibid)
Baltian kriisi: Syyt ja seuraukset
Baltian valtioiden valitsema puolueettomuuslinja osoittautui kohtalokkaaksi viimeistään Syyskuussa 1939, kun niille konkreettisesti ilmeni, miten Neuvostoliitto ja Saksa olivat sopineet yhteisestä alueiden etupiirijaosta Euroopassa. Sopimuksen salainen lisäpöytäkirja takasi, että Baltian valtiot, Suomi sekä Puolan itä-osat kuuluivat Neuvostoliiton valtapiirin alle. Tämä tarkoitti sitä, että sotilaallinen tuki sekä materiaaliapu Saksan puolelta Neuvostoliiton hyökkäyksen tapahtuessa – josta Baltian maat olivat käyneet 1938 vuodesta lähtien salaisia keskusteluja Saksan kanssa – ei enää ollut mahdollista, sillä Saksa ja Neuvostoliitto eivät halunneet ryhtyä toisiaan vastaan tässä vaiheessa sotaan. Tästä johtuen Neuvostoliitto pystyi lisäämään painostustaan Baltian valtioita kohtaan.
Merkittävä tapaus tänä aikana oli episodi, jossa vaurioitunut puolalaissukellusvene etsiytyi Tallinnan satamaan, jossa virolaiset ottivat puolalaiset kiinni 14.9.1939. Puolalaiset onnistuivat kuitenkin vangita virolaiset vartijansa ja puolalainen alus miehistöineen pakeni avomerelle 17.9. Neuvostoliitto käytti tämän hyödykseen osoittaessaan, että Viro ei ollut kykeneväinen puolustamaan itseään tai takaamaan neutraliteettiaan, kuten se oli aiemmin luvannut. Pari päivää tapahtuman jälkeen Molotov asetti ukaasin Viron Moskovan lähettiläälle A. Reille, jossa hän totesi: ”Koska Viron hallitus ei kykene takaamaan neutraliteetin säilymistä aluevesillään, ottaa Neuvostoliiton Baltian laivasto ne suojelukseensa.” (Myllyniemi, 1977, 60) Näin Neuvostoliitto sai lisättyä painetta mereltä päin ja oikeutuksen toimilleen Viron vesistössä, sillä Viro oli aseellisen kyvyttömyytensä johdosta uhka myös Neuvostoliitolle.
Viikko tämän tapauksen jälkeen 24.9.1939, Neuvostoliiton ja Viron piti neuvotella kauppasuhteidensa jatkamisesta Moskovassa, mutta kutsun aikana Molotov esitti yllättäen Virolle mahdollisuudesta yhteiseen avunantosopimuksesta Neuvostoliiton kanssa, jossa Neuvostoliitto takaisi Viron alueen puolustuksen. Molotov argumentoi Neuvostoliiton tarpeen yhteiselle sopimukselle toteamalla, että ”nykyinen tilanne Baltian maissa muodostaa uhkan Neuvostoliiton turvallisuudelle, jota manifestoi erityisesti puolalaisen sukellusveneen pako Tallinnan satamasta.” (Myllyniemi, 1977, 61) Samalla Molotov paljasti avoimesti Viron ulkoministerille Setlerille Saksan kanssa solmitusta Molotov—Ribbentropp-sopimuksesta, joka sinetöi Viron kohdalla sen, että jonkinlaiseen sopimukseen Neuvostoliiton kanssa oli myönnyttävä, sillä ulkopuolista sotilaallista apua ei ollut tarjolla. Siitä missä muodossa sopimus allekirjoitettaisiin alettiin käymään neuvotteluja Neuvostoliiton ja Viron välillä tämän jälkeen. Tänä aikana monet Viron hallituksen ministerit alkoivat katsoa jo mahdollisia pakoreittejä ulos maasta, sillä he pelkäsivät että Neuvostoliiton joukkojen päästessä joko sotilaallisen operaation tai sopimuksen avulla Viroon, ei heillä välttämättä enää olisi turvalliset oltavat maassa. (Ibid)
Neuvostoliitto alkoi tästä eteenpäin tekemään toistuvia ylilentoja Viron alueella, osoittaen kuinka huonossa neuvottelutilanteessa Viro oli Neuvostoliiton tarjoaman avunantosopimuksen suhteen. Kun ilmeni, että Saksa ei auttaisi Viroa ja että Liettua ja Latvia olivat kykenemättömiä sotimaan, Viron oli pakko myöntyä avunanto ja tukikohtavuokra sopimukseen Neuvostoliiton kanssa 10.10.1939. (Myllyniemi, 1977, 69) Tämän jälkeen myös muut Baltian valtiot taipuivat lähes identtisiin sopimusehtoihin ja Neuvostoliitto miehitti ne Virosta alkaen 18.10.1939.
Maiden välisissä sopimuksissa Neuvostoliitto takasi jokaiselle valtiolle erikseen omat suvereniteetin takeet. Viron tapauksessa Neuvostoliitto lupasi, ettei sen taloudelliseen tai yhteiskuntajärjestelmään kajota. Latvialle sen sijaan annettiin ”Bolševikkien kunniasana”, ettei maan sisäisiin asioihin kajota. Liettualle Neuvostoliitto takasi, ettei se levitä kommunistipropagandaa. Tähän sopimuspykälään lisättiin myös kohta, jossa Neuvostoliitto lupasi tarvittaessa auttaa Liettuan hallitusta, jos kommunistit yrittäisivät jotain. (Kautto, 1982, 136)
Neuvostoliitossa Baltian maiden miehitys kuvattiin keskinäisen kunnioituksen osoituksena, kuten asian ilmaisi Molotov SNTL:n korkeimman neuvoston istunnossa 30.10.1939:
”Nämä sopimukset pohjautuvat keskinäiseen kunnioitukseen osapuolten poliittisen, sosiaalisen ja taloudellisen rakenteen suhteen, ja ne ovat tarkoitetut vahvistamaan rauhanomaisen naapuruusyhteistyön pohjaa kansojen välillä. Me tulemme tunnollisesti ja täsmällisesti noudattamaan solmittuja sopimuksia, jotka perustuvat täydelliseen vastavuoroisuuteen, ja selitämme, että kaikki hölynpöly Baltian maiden neuvostolaistamisesta hyödyttää vain yhteisiä vihollisiamme ja neuvostovastaisia provokaattoreita.” (Kautto, 1982, 136)
Baltian Kriisi: Vaikeuksien alku vuonna 1940
Miehitys oli suhteellisen rauhallinen Baltian maissa vuoden 1940 kevääseen saakka, sillä Neuvostoliitto piti oman puolensa sopimuksista eikä sotkeentunut maiden sisäisiin asioihin sekä antoi maiden nykyisten hallitusten jatkaa vallassa. Tilanne kuitenkin muuttui keväällä 1940, kun Saksa onnistui miehittämään todella nopeasti Tanskan, Norjan, Hollannin, Belgian ja Luxemburgin, jonka lisäksi Ranska taipui kesän aikana. Tästä johtuen Neuvostoliitto päätti alkaa vahvistamaan omaa turvallisuuttaan voimistamalla asemaansa Baltian maissa. (Ibid)
Neuvostoliitto syytti Liettuan hallitusta liittymisestä Viron ja Latvian kanssa neuvostovastaiseen sotilasliittoon. Molotov esitti Liettuan hallitukselle ultimaatumin, jossa se vaati uuden hallituksen muodostamista ja lupaa Neuvostojoukoille marssia Liettuan tärkeisiin keskuksiin. (Kautto, 1982, 137) Tämä oli Neuvostoliiton osalta hyvin laskelmoitu syytös, sillä Baltian maat olivat sopineet yhteisestä Entente-puolustussopimuksesta vuonna 1923, johon Liettua oli viimeisenä liittynyt mukaan vuonna 1934, joten syytöksellä oli historialliset perusteet, vaikka Baltian maat eivät missään vaiheessa laittaneet puolustussopimusta täytäntöön.
A.A. Andrejev esitti nämä sotilaalliset aggressiot Neuvostoliitossa 1. elokuuta 1940 todeten, että Baltian maiden hallitukset eivät kulkeneet Neuvostoliiton kanssa lähentymisen tietä – sen sijaan:
”(Baltian maat) lähtivät (kulkemaan)Neuvostoliitolta salassa ja sen selän takana suorittamiensa Neuvostoliitolle vihamielisten toimenpiteiden tietä. Tässä tarkoituksessa käytettiin Itämeren Ententeä, joka aikaisemmin yhdisti Neuvostoliittoa vastaan tähdättyyn sotilasliittoon vain Eestin ja Latvian, mutta joka viime vuoden puolella muodostui sotaliitoksi, mikä Latvian ja Eestin ohella yhdisti myöskin Liettuan.” (Kautto, 1982, 148)
Näin Neuvostoliitto pystyi toimimaan tehokkaasti Baltian maissa tuomitsemalla ne ja väittämällä niiden rikkoneen vuonna 1939 solmittuja avunantosopimusta. Uhkaus sopimusrikkomuksesta ja sen jälkeinen ultimaatumi, jonka Neuvostoliitto esitti Liettualle, esitettiin samassa muodossa kesäkuun 17. päivä myös Virolle ja Liettualle, jonka jälkeen Neuvostojoukot marssivat alueille. (Kautto, 1982, 139) Joukkojen lisäksi maihin tuotiin Neuvostoliiton erikoisvaltuutetut: Tallinnaan Andrei Zhdanov ja Riikaan Andrei Vyshinsky. Nämä herrat sanelivat tulevien hallituksien päämiehet, joista mm. Virossa pääministerin virkaan nostettiin kommunisti Johannes Varres-Barbaruksen. Tämän jälkeen maiden eliittiset sekä poliittiset johtajat – ne jotka eivät vielä olleet kerenneet karkaamaan Ruotsiin tai Suomeen – vangittiin ja vietiin Neuvostoliittoon vankileireille. (Ibid)
Seuraava askel oli liittää Baltian maat osaksi Neuvostoliittoa. Tämä toteutettiin ”paikallisen” työväen mielenosoituksilla, johon saatiin paljon osanottajia sulkemalla tehtaita ja siirtämällä vankilasta vapautettuja vankeja protestoimaan kaduille. Näiden joukossa oli paljon Neuvostoliitosta siirrettyjä provokaattoreita. Tämän yleisen sekasorron ja kapinan aikana Neuvostoliitto toimeenpani vaalit heinäkuun 14. ja 15. päivinä kaikissa Baltian maissa, joissa kommunistit (Työväen Yhteinen Rintama -puolue) vei voiton ylivoimaisesti jokaisessa maassa. Puolueen äänisaaliiksi kaikista äänistä kertyi: Virossa 92,9%, Latviassa 97,6% ja Liettuassa 99,2%. (Kautto, 1982, 139)
Neuvostoliitto onnistui saada nämä tulokset toimeenpanemalla vaalit lainvastaisesti ennätyslyhyessä ajassa sekä sulkemalla vaaleista ulos ei-kommunistiehdokkaat. Tästä syystä Baltian maissa valtaan pääsivät enemmistökommunistihallitukset, jotka sopivat lyhyen ajan sisällä Baltian maiden lopullisesta liittämisestä osaksi Neuvostoliittoa. Nämä mairittelevat vaalitulokset esitettiin Neuvostoliitossa osoituksena Baltian maiden sorrettujen työläisten tyytymättömyydestä heidän aiempia hallituksia kohtaan. Tämän lisäksi näillä tuloksilla osoitettiin Neuvostoliiton kansalaisille, kuinka naapurivaltioissa nähtiin sosialistinen järjestelmä kapitalistivaltaa parempana sekä kuinka Neuvostoliiton takaama rauhan linja otettiin avosylin näissä maissa vastaan.
Baltian kriisi: Baltian maiden uusien hallituksien johtajien oikeutukset Neuvostoliiton toiminnalle Baltiassa
Heinäkuussa 1940 kaikkien kolmen Baltian maan johtajat kutsuttiin Moskovaan SNTL:n pitämiin sessioihin puheita siitä, kuinka tyytyväisiä Baltian maat olivat päästessään vihdoin osaksi Neuvostoliiton työläisparatiisia. Moskovan valmiiksi sanelluissa puheissa kunkin maan kommunistipäämiehet tuomitsivat maiden aiemmat hallitukset työläisiä sortaneina ja orjuuttaneina tahoina – eikä kirkkokaan välttynyt kritiikiltä. Varsinkin Liettuan presidentin J. Paleckisin puheessa kirkkoa kritisoitiin kovin sanoin, sillä hän lausui että: ”…katolisen papiston vallalla päätehtävänä oli pitää Liettuan kansa pimeyden pihdeissä ja luoda Liettuasta Vatikaanin nöyrä siirtomaa.” (Kautto, 1982, 163) Tämän lisäksi hän teilasi Liettuan edellisen istuvan presidentin – ennen NL:n toimeenpanemaa vallankumousta virassa toimineen – Antanas Smetonasin diktaattorina, jota hän syytti kommunistien tappajaksi sekä vanki- ja keskitysleirien pystyttäjäksi. (Ibid)
Hyvin samantapainen aiemmin vallassa olleiden elinten lokaaminen kuultiin myös 5. elokuuta Latvian kommunistipresidentti A. Kirchensteinsin suusta, kun hän totesi kuinka kommunistijärjestöt olivat Latviassa olleet kauan kielletty ilman mitään kunnollisia syitä, jonka takia työläisillä ei ollut todellisia järjestäytymismahdollisuuksia. (Kautto, 1982, 194)
Näistä SNTL:n istunnoista tekee kuitenkin mielenkiintoisen sen, että Viron pääministeriksi nostettu Johannes Varres-Barbarus ei ollut tyytyväinen Neuvostoliiton toimiin ja sortoon Virossa, sillä hän koki että Neuvostoliiton toimet ja terrori oli mennyt liian pitkälle. Siksi hän kieltäytyi pitämästä Moskovan ennalta laatiman puheen ja pyysi lupaa kertoa Virossa tapahtuneista muutoksista Moskovassa omin sanoin. Kun hän etukäteen pyysi SNTL:n sessian vetäjiltä lupaa pitää oman puheensa, hänet korvattiin kommunistiselle aatteelle hyödyttömänä ja hänen sijastaan Viron kansan kiitoksen Neuvostoliitolle lausui Johannes Lauristin 1. elokuuta 1940. (Kautto, 1982, 140)
Baltian maita oli helppo kritisoida Neuvostoliitossa epädemokraattisiksi, sillä kaikissa Baltian maissa kommunistiset puolueet ja niiden toiminta oli kielletty viimeistään 30-luvun aikana. Baltian maat olivat toimineet näin, sillä valtioissa pelättiin kommunistien nostavan ei-toivottuja bolševikkeja sekä mahdollisia vallankumouksen elementtejä pinnalle, joiden seurauksia pelättiin Neuvostoliiton läheisyydessä. Virossa mm. oli vangittu suuri osa maassa olleista kommunisteista, joista Viron presidentti armahti vuonna 1938 150 henkilöä. (Myllyniemi, 1977)
Vaikka kommunistien puolueiden lakkautusta käytettiin Neuvostoliitossa yhtenä verukkeena kansalaisoikeuksien tuomiseen Baltian maihin, oli Neuvostoliitto tehnyt omalta osaltaan myös suuria virheitä. Baltian maissa oli nimittäin hyvin vaikea saada aikaan aluksi mitään kommunistista vallankumousta maiden omilla kansalaisilla, sillä Stalin oli likvidoinut suuren osan Neuvostoliittoon 30-luvulla emigroituneista kommunisteista. (Myllyniemi, 1977) Joka tapauksessa, niin Baltian kuin Suomenkin tapauksessa, kommunistien oikeuksien poistamista kyseisissä maissa käytettiin paljolti Neuvostopropagandassa hyödyksi, sillä oli helppo osoittaa kuinka sananvapautta vaalivissa maissa sananvapaus ei kuulunut yhtäläisesti kaikille. Tämä oli Neuvostoliiton näkökulmasta osoitus neuvostovastaisesta toiminnasta, sillä kommunistit olivat yleensä ainoat puoluetoiminnasta kokonaan poissuljetut tahot.
Talvisodan alku
Baltian kriisistä pääsemme hyvin käsittelemään Suomeen kohdistunutta aggressiota ja painostusta. Neuvostoliitto esitti Baltian maiden jälkeen Suomelle lokakuussa 1939 hyvin samantapaisen avunantosopimuksen kuin mitä se oli esittänyt Baltian maille. Sopimuksessa se vaati Suomelta maa-alueita sekä eräitä strategisesti tärkeitä tukikohtia mm. Itämereltä, joiden vastineeksi se yritti tarjota Suomelle maa-alueita Karjalasta. Suomi ei kuitenkaan suostunut Baltian maiden tavoin Neuvostoliiton vaatimuksiin, sillä se koki että sopimusehtoihin suostuminen vaarantaisi Suomen itsenäisyyden ja estäisi Suomea puolustamasta itseään.
Suomen kieltäytyminen sopimusehdoista pääsi hieman yllättämään Neuvostoliiton johdon, mikä näkyy siitä kuinka he eivät olleet kaikissa sotavalmisteluissaan aivan ajan tasalla, kuten Talvisotaan erikoistunut tutkija, Vladimir Barysnikov, toteaa: ”Meretskov ja Zdanov tarkastivat 8. armeijakunnan ja ilmoittivat Moskovaan, että ne eivät ole valmiita hyökkäykseen, mutta sotakonetta ei voinut enää pysäyttää.” (Talvisota venäläissilmin, 2002) Toinen osoitus siitä, että Neuvostoliitto ei ollut täysin valmistautunut Suomen aluevaatimuksista kieltäytymiseen, oli se että Neuvostoliitto lähti sotaan talvisaikaan, vaikka se on tunnetusti huonoin ajankohta ryhtyä hyökkäyssotaan. Joka tapauksessa, hyvin lyhyen ajan sisällä Neuvostoliiton johto päätti kärjistää konfliktin sotaan saakka.
Mainilan laukaukset
Neuvostoliiton mukaan alkusysäyksen Suomeen kohdistuville aggressiolle sai aikaan Neuvostoliiton rajanläheisyydessä oleviin sotilaisiin kohdistuneet seitsemän tykistölaukausta Suomen puolelta, jotka tunnetaan Mainilan laukauksina. Tässä tapahtumaketjussa Neuvostoliitto ampui tykistöllään keskelle autiota peltoa, jossa se väitti neljän Neuvostoliiton rajavartijan kuolleen. Tämä Suomen offensiivina uutisoitu teko oli Neuvostoliiton puolella varsin uskottavana pidetty provokaatio, sillä kuten rajavartijana toiminut Boris Phodzei muistelee: ”Venäläissotilaita oli kielletty ampumasta rajan yhteydessä, ettei tulisi provokaatioita.” (Talvisota Venäläissilmin, 2002) Tämä armeijan ylimmän johdon asettama käsky sekä sen laaja levitys kansojen joukossa teki mahdottomaksi venäläisten näkökulmasta uskoa, että heidän joukkonsa olisivat ampuneet omia joukkoja tykeillä rajan läheisyydessä. Vaikka suomalaiset rajavartijat näkivät tapahtumaketjun oikean kulun kokonaisuudessaan ja ilmoittivat asiasta eteenpäin Suomen sotilasjohtoon, josta tieto levisi myös lehdistöön; Suomen puolelta esitettyjä vastaväitettä ja todisteita tapahtumien oikeasta kulusta ei uutisoitu minkään kanavan kautta Neuvostoliitossa. (Ibid) Tämän aggressiivisen operaation johdolla Neuvostoliitto pystyi purkamaan Suomen kanssa vuonna 1932 solmimansa hyökkäämättömyyssopimuksen.
Kuten tapahtumien kulusta pystyy hyvin päätellä, Mainilan laukaukset oli tarkasti suunniteltu provokaatio, jonka todistaa Andrei Zdanovin (puolueen kakkosmies) käsialaa oleva 6-kohtainen provokaatiolista. Listassa luetellaan tarkasti kuinka operaatiossa ensiksi ammutaan oman maan aluetta, jonka jälkeen tuodaan provokaatio julki, ennen kuin lopulta Suomea pyydetään vetämään joukkojaan 20–25 kilometriä pois rajan läheisyydestä rauhan turvaamiseksi. (Ibid) Tähän ei Suomi suostunut, kuten Zdanov arveli, ja Neuvostoliitto sai näin verukkeen aloittaa sodan neljä päivää Mainilan laukausten jälkeen 30. marraskuuta 1939.
Neuvostoliitto aloitti offensiivit ilman erillistä sodan julistusta ylittäen rajan Karjalankannaksella sekä Sortavalassa. Tämän lisäksi Neuvostoliiton pommikoneet suorittivat sodan ensimmäisinä päivinä pommi-iskuja Helsinkiin. Näissä pommituksissa kuoli yhteensä 93 siviiliä. Nämä iskut tuomittiin Suomen sekä kansainvälisen lehdistön osalta, mutta Neuvostoliitto kiisti hyökänneensä siviilien kimppuun Molotovin todetessa, että Neuvostoliiton koneet lensivät Helsingin yllä ”tiputtaakseen Suomen kärsiville työläisille leipäkoreja.” Tästä eteenpäin Suomessa alettiinkin kutsua Neuvostoliiton pommeja Molotovin koreina. (Ibid)
Terijoen Hallitus
Jos haluamme keskittyä miten Neuvostoliitto oikeutti sotilaalliset toimet omien rajojensa ulkopuolella omille sekä valloitettavan maan kansalaisille, niin Leninin lanseeraama ”ulkoisen vallankumouksen” malli selittää tämän toimintoperiaatteen varsin hyvin. Tämä toimintamalli ei kuitenkaan aina toiminut toivotuin tuloksin, josta parhaana osoituksena on Suomeen 1. joulukuussa 1939 pystytetty Terijoen Kansanhallitus, joka toimi hyvänä propagandakoneistona ainoastaan rajatun aikaa, ja silloinkin paria poikkeusta lukuun ottamatta vain Neuvostoliiton sisäisessä propagandassa. Ulkomaisissa kommunistilehdistöissä kirjoitettiin kyllä uutisartikkeleita Terijoen kansanhallituksesta laillisena Suomen talonpoikaishallituksena. Näissä artikkeleissa väitettiin kansanhallituksen keräävän entisiä valkokapinoitsijoita Suomen puolelta riveihinsä. Tämä oli kuitenkin osoitus Neuvostoliiton silmänkääntötempusta, jossa Komintern pyysi ulkomaisia kommunisti- ja työläislehtiä kirjoittamaan Neuvostoliiton sotatoimia oikeuttavia uutisartikkeleita, joita käännettiin omalle kansalle osoitukseksi siitä, kuinka ulkomaissakin Neuvostoliiton sota nähtiin oikeutettuna. (Jussila, 1985)
Suomessa tämä nukkehallitus toimi päinvastaisesti alkuperäisiä tarkoitusperiä varten, sillä viimeistään Terijoen Hallituksen pystyttämisen sekä sen johtajaksi nostetun Otto Wille Kuusisen julkilauselmien kautta tuli koko Suomen kansalle selväksi, että Suomi ei sotinut pelkästään puolustaakseen Neuvostoliiton aluevaatimuksiin listattuja alueita, vaan Suomi taisteli sodassa koko maan itsenäisyyden puolesta. (Jussila, 1985, 55) Kenties suurin virhelaskelma Neuvostoliiton puolelta oli virheellinen usko siihen, että Suomen työläiset nousisivat kapinaan Suomen sotajohtoa vastaan Terijoen Hallituksen yllyttämänä. Neuvostoliiton puolella luotettiin suomalaisten työläisten rajanyliloikkauksiin ja niitä yllytettiin propagandalla, jonka mukaan Terijoella oli vallassa Neuvostoliiton puolelle loikanneita valkokapinoitsijoita sekä suuri joukko vasemmistopuolueita. (Jussila, 1985, 48) Viimeksi mainittu tieto ei kuitenkaan voinut pitää paikkaansa, sillä kukaan suomalainen ei tuntenut Kuusista lukuun ottamatta ketään Terijoen Hallitukseen nimitetyistä ministereistä. Suomalaiset ihmettelivät, missä kaikki kuuluisat Neuvostoliittoon emigroituneet kommunistit olivat. Tämän lisäksi suomalaiset tiesivät, ettei mikään Suomen vasemmistopuolue tukenut kansanhallitusta. Hallitukseen ei saatu edes yhtään SKP:n (Suomen Kommunistinen Puolue) jäsentä, vaikka Neuvostoliitto oli yrittänyt lähentyä puolueen pääsihteeriä Arvo Tuomista etsiessään tulevalle kansanhallitukselle pääministeriä. Arvo Tuominen kuitenkin kieltäytyi tarjouksesta, sillä hän näki 1939 syksyllä solmitun Saksan ja Neuvostoliiton välisen Molotov-Ribbentropp-sopimuksen vaarantavan Suomen itsenäisyyden. (Jussila, 1985)
Tuomisen kieltäytyminen uuden Kansanhallituksen pääministerin salkusta ei laittanut jarruja Neuvostoliiton suunnitelmille, vaan Neuvostoliittoon jo vuonna 1919 emigroitunut Otto Wille Kuusinen valittiin tulevan kansanhallituksen pääministeriksi. Hänen lisäkseen hallitukseen tuli suomalaisille varsin tuntemattomia henkilöitä ministereiksi. Tähän oli syynä se, että kaikki hallitukseen valitut henkilöt olivat Neuvostoliittoon jo aiemmin emigroituneita suomalaisia kommunisteja, mutta jopa emigroituneiden suomalaisten joukossa tuntemattomina pidettyjä henkilöitä jouduttiin valitsemaan hallitukseen, sillä Kuusista lukuun ottamatta kaikki tunnetut suomalaiset kommunistit oli onnistuttu likvidoimaan 1930-luvun 5-vuotissuunnitelmien aikana. (Jussila, 1985, 48)
Kuusisen johtama kansanhallitus ryhtyi heti toimeen, sillä jo samana päivänä kun suomalaiset vielä perääntyivät Terijoelta, oli Kuusinen Suomen uuden ”legitiimiin” hallituksen kanssa sopimassa Neuvostoliiton kanssa yhteisestä avunanto- ja aluevaihtosopimusta. (Kautto, 1982, 12) Tämä oli suhteellisen ripeää toimintaa, sillä hallitus pystytettiin samana päivänä, kun suomalaisjoukot olivat vasta vetäytymässä Terijoelta, josta voidaan hyvin päätellä, että mitään hallitusta – puhumattakaan Moskovassa oleilevasta Kuusisesta – ei vielä Terijoella ollut. Tämä myös tekee selväksi sen, että hallitusohjelma suunniteltiin hyvissä ajoin Moskovassa ennen Terijoen valloitusta. (Jussila, 1985, 20)
Terijoen Hallituksen tarjoama sopimus takasi Neuvostoliitolle sen Cajanderin hallitukselta vaatimat Suomen maa-alueet (Karjalankannakselta, Suomenlahden ulkosaaret, Hangon ja Lappohjan sataman). Tämän lisäksi Kuusisen tarjoama sopimus luovutti Karjalasta vielä melkein kaksi kertaa suuremman maa-alueen kuin Neuvostoliitto oli alun perin vaatinut Cajanderin hallitukselta Moskovan kolmivaiheisissa neuvotteluissa 12.10–9.11.1939. Sopimuksen allekirjoitettuaan Neuvostoliitto tunnusti kansanhallituksen Suomen ainoaksi hallitukseksi ja katkaisi diplomaattiset välit Suomen hallituksen kanssa. (Ibid)
Yleistä alkuhämmennystä lukuun ottamatta Neuvostoliiton luoma kansanhallitus ei kuitenkaan huijannut ulkovaltojen hallituksia, vaikka se yritti mm. Suomen kokoon kutsumassa Kansainliiton yleiskokouksessa 5. joulukuuta 1939 esittää, että sen toimet Suomen rajojen sisällä olivat täysin laillisia. Tämän he yrittivät todistaa sillä, että Neuvostoliitto ei ollut sodassa Suomen kanssa, vaan toimi laillisesti avunantosopimuksen mukaisesti, jonka se oli solminut Kuusisen Kansanhallituksen kanssa. Kansainliitto näki kuitenkin, että Risto Rydin hallitus oli edelleen Suomen laillinen ja ainoa hallitus ja tuomitsi Neuvostoliiton aloittaman sodan laittomana. Kun Kansainliiton neuvotteluissa tuli ilmiselväksi, että sodan päätöksestä ei pystynyt neuvotella Neuvostoliiton kanssa, se erotettiin Kansainliitosta 14. joulukuuta, kokouksessa joka jäi voimattomaksi osoittautuneen Kansainliiton olemassaolon viimeiseksi yleiskokoukseksi. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisodan_diplomatia)
Tänä aikana Kuusisen johtaman Kansanhallituksen tärkein työ oli niin Suomeen kuin Neuvostoliittoon suunnatun propagandan julkaisussa. Tähän tarkoitukseen radio osoittautui varsin oivalliseksi välineeksi, sillä se takasi laajan kantoalueen, jonka lisäksi radiolähetyksien lähetyssijaintia ei pystytty paikantamaan. Tätä käytettiin myös hyödyksi, sillä 3. joulukuuta Kuusinen luki Suomen kansan avunpyynnön Neuvostoliitolle radion kautta, pyytäen Neuvostoliittoa vapauttamaan Valko-Suomen sortamat työläiset orjan roolista. Tässä radiolähetyksessä Kuusinen pitää – omien sanojensa mukaan – puheensa juuri vallatulla Terijoella, jossa sorrettu suomalaiskansa riemuitsee Neuvostoliiton saapumista. Radiolähetys toteutettiin tosiasiassa Moskovalaisessa studiossa. (Jussila, 1985, 133) Toisekseen lähetyksen sanoma on valheellinen, sillä Terijoelle ei jäänyt Talvisodassa taistelleen venäläissotilaan, Viktor Istrkovin, mukaan kuin korkeintaan 10 suomalaissiviiliä ja nekin antautuivat pitäen valkoisia liinoja päidensä yläpuolella. (Talvisota Venäläissilmin, 2002) Näiden seikkojen lisäksi radiolähetyksessä esitettiin Terijoki suurena kaupunkina ja sotasaaliina, vaikka tosiasiassa vajaan 8000 asukkaan paikkakunta oli poltettu paria kartanoa lukuun ottamatta suomalaisten toimesta maan tasalle. Tämän tapauksen uutisoinnissa esiintyy myös Neuvostoliiton sisäisessä uutisoinnissa ristiriitoja, sillä aiemmin venäläisille oli kerrottu kuinka suomalaiset olivat pakkosiirtäneet 400 000 asukasta pois Karjalasta väkipakolla. Miten Terijoki olisi siis voinut enää olla täynnä vapautettavia suomalaisia, jos suomalaiset kapitalistit olivat jo kerenneet ”pakkotyhjentämään” Karjalan alueet? (Kautto, 1982)
Tärkeä osa Suomen valloittamisen oikeuttamisessa oli myös itsenäisen suomalaisen sotilasjoukon luonti ja tämän oli Moskova ottanut huomioon, sillä se oli koonnut työläis- ja talonpoikaisarmeijan vuoden 1939 marraskuussa ennen Talvisodan syttymistä. (Talvisota Venäläissilmin, 2002) Ongelmana sotilaiden kokoamisessa oli se, että Suomen puolelta ei varsin pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta loikannut armeijaan lainkaan kapinoitsijoita ennen sotaa tai sodan aikana, vaikka Neuvostoliiton sotapropagandassa näin väitettiin. Tämän takia joukkio jouduttiin koota Neuvostoliittoon jo aiemmin loikanneista emigranttikommunisteista sekä karjalaisista ja inkeriläisistä. Tämä ei kuitenkaan riittänyt sotilasjoukkoon tarvittavaan miesvahvuuteen, vaan joukkoon jouduttiin myös sisällyttämään venäläisiä sotilaita, joilla oli suomalaisen kuuloinen sukunimi. Tämäkään ei vielä riittänyt, joten joukkoon otettiin myös suomalaisen näköisiä sotilaita: valkovenäläisiä. (Ibid)
Tämä sotajoukko pysyi Neuvostoliiton normaalikäytännöistä (vrt. Neuvosto-Venäjän sisällissodan aikaiset liitosyritykset) poiketen poissa etulinjalta ja se palveli pääasiallisesti pelkästään propagandatarkoituksessa päärintaman takana. Sotilasjoukkiota käytettiin propagandassa hyödyksi, maalaamalla heistä kuva suomalaisina työläisinä, jotka ovat vapauttamassa Suomea sille oikeasti kuuluvien työläisten käsiin. On huomioitavaa, että joukon mobilisoinnissa todellisiin sotatoimiin suurin ongelma oli se, ettei sitä voitu johtaa suomen-kielellä, kuten alun perin oli toivottu, sillä suurin osa sen sotilaista ei osannut kieltä lainkaan. (Jussila, 1985) Näin sen tarkoitus ja varsinkin tehokkuus suomalaisten käännyttämisessä olisi kärsinyt, sillä suomalaisille joukoille olisi ollut ilmiselvää, että kyseessä ei oikeasti ollut Neuvostoliiton puolelle loikanneista suomalaiskapinoitsijoista.
Moskovan Rauha
Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty Talvisota päättyi Moskovan rauhansopimukseen 12. maaliskuuta 1940. Tähän päädyttiin suurilta osin sen takia, että Englanti ja Ranska olivat valmiita tukemaan Suomea sodassa. Neuvostoliiton pelkona ei niinkään ollut maiden tarjoama sotilaallinen apu miehistön muodossa, vaan Neuvostoliitto koki että sodanjulistus näiden osapuolien osalta painoi poliittisessa vaakakupissa enemmän kuin Suomen valloittaminen kokonaisuudessaan. Neuvostoliitto sai Moskovan rauhansopimuksessa neuvottelujen kautta liitettyä uusiksi osikseen jo Cajanderin hallitukselta syksyllä 1939 vaatimansa alueet, jonka lisäksi se vaati ja sai sekä Sallan että Kalastajansaarennon. Nämä uudet alueet takasivat Neuvostoliitolle sotilaallisen turvan heidän Itämeren etupiirissään.
Sota oli Suomen lisäksi hyvin raskas myös Neuvostoliitolle, sillä yleisesti nykyään hyväksytään, että heidän puolellaan kaatui n. 250 000 miestä, kun taas Suomen puolella kaatui 26 000 miestä. Sodan päätyttyä näitä lukuja tosin kaunisteltiin ja Molotov mm. sanoi sodanjälkeisessä puheessaan, että Suomella kaatui sodassa 60 000 miestä, kun taas Neuvostoliitto menetti vain 50 000 miestä. (Kautto, 1982) Sodan aikanakin kaatuneiden lukumäärästä uutisointi oli vääristeltyä sekä jollain tapaa myös kiellettyä, mistä osoituksena toimii sodanjohtaja Zdanovin salainen käsky, jossa todettiin että sotilaiden omaisille ei saanut ilmoittaa heidän kuolemastaan. (Talvisota Venäläissilmin, 2002)
Neuvostoliiton kansanriveissä Moskovan Rauha aiheutti pienoista hämmennystä ja epäluuloa joidenkin joukossa, sillä osa ihmisistä ei voinut ymmärtää, miten rauha voitiin solmia Suomen vihamielisen Valkohallituksen kanssa, eikä Terijokeen perustetun Kansanhallituksen kanssa. Tosiasia oli kuitenkin se, että sota ja sen ennalta-arvaamattoman heikko lopputulos merkitsi myös Terijoen hallituksen loppua, sillä siitä ei enää yleisesti kirjoitettu Neuvostoliitossa sodan alkuvaiheiden jälkeen. Viimeinen merkintä Neuvostoliiton valtiovallan pöytäkirjoissa Terijoen hallitukseen liittyen löytyy vuodelta 1956, jonka jälkeen siitä ei kirjoitettu Neuvostoliitossa enää mitään, sillä se haluttiin unohtaa ja toivottiin myös, että Suomessa tämä salakavala temppu voitaisiin unohtaa ajan myötä. (Jussila, 1985) Tämä myös merkitsi historiannäkemyksissä muutosta, sillä sodan aikana Terijoen hallituksen avunpyynnöillä ja sopimuksilla perusteltiin Neuvostoliiton väliintuloa Suomen asioihin, mutta sodan jälkeen Mainilan laukauksien merkitystä nostettiin paljon korkeammalle Neuvostoliitossa, jotta sodan aloitukselle olisi myös tulevaisuudessa jokin looginen selitys. (Talvisota Venäläissilmin, 2002)
Neuvostodiskurssi – Ulkopolitiikkaa imperialistivaltojen voimia vastaan
”Neuvostoliiton suhtautuminen Euroopassa käynnissä olevaan sotaan on tunnettu. Neuvostoliiton ulkopolitiikka, joka on rauhanrakkauden elävöittämä, ilmeni tälläkin kertaa täysin selvästi. Neuvostoliitto selitti heti, että se on puolueettomuuden kannalla, ja se on horjumatta toteuttanut tätä politiikkaa koko ajan.”
-V.M. Molotov, Kansankomissaarien Neuvoston Puheenjohtajan ja Ulkoasian Kansankomissaarien selostus Neuvostoliiton Korkeimman Neuvoston VI sessiassa, 29. maaliskuuta 1940. (Kautto, 1982, 24)
Ylhäällä oleva lainaus Molotovin puheesta on hyvä tiivistelmä siitä, millä tapaa Neuvostoliitossa keskusteltiin Toisen maailmansodan tapahtumista omaan maan sisällä. Neuvostoliitossa puhuttiin usein siitä, miten maailmassa vallitseva Englannin ja Ranskan provokaatioilla alkanut ”Imperialisti sota” ei koske heitä, eivätkä he aio lähteä sotilaallisiin toimiin. Se miten Neuvostoliitossa voitiin uskotella ihmisille, että he eivät sodi, on ymmärrettävää, jos ottaa huomioon kuinka he kautta linjan argumentoivat sodankäyntiä. Heidän ajattelutapansa mukaan aluevaltaukset, joita he olivat suorittaneet, eivät täyttäneet sotimisen kriteerejä, koska heidän toimensa edistivät rauhaa. Neuvostoliitto soti vain, kun sitä Neuvostoliitolta pyydettiin – eikä tämä täyttänyt sotimisen kriteerejä, sillä se oli naapurivaltojen sorrettujen ihmisten auttamista. Näin pystyttiin toimimaan ulkoisten vallankumousten toimintaperiaatteiden kautta, jolloin Neuvostoliitto ei ollut sodassa, jos se ”auttaa naapurivaltojensa proletariaattiveljiä porvaristo ja kapitalistisorrolta.” (Kautto, 1982)
Tässä samaisessa korkeimman neuvoston VI sessiassa, Molotov – karvaan Talvisodan pettymyksen jälkeen – käy läpi edellisen puolen vuoden maailmanpolitiikan muutoksia ja yrittää selittää oikeutuksia Talvisodan aloitukselle. Hän mm. vierittää sodan syttymisen syyn eräiden kolmansien valtioiden puoleen, sillä jos heidän ”taholta olisi ollut vähemmän yllytystä Neuvostoliitolle vihamieliseen politiikkaan, niin Neuvostoliitto ja Suomi olisivat jo viime vuoden syksyllä tulleet sovintoon keskenään ja sota olisi vältetty.” (Kautto, 27, 1982) Tätä sotaa myös puolsi se tosiasia, että näiden imperialistivaltojen yllyttämänä Suomi oli rakentanut 50–60 kilometrin syvyyteen Neuvostoliiton vastaiselta rajalta sotilaallisia linnoituksia ”ulkomaalaisten ammattimiesten johdolla.” Nämä linnoitukset olivat Neuvostoliiton suuntaan provokatiivisia, sillä ”niillä ei ollut mitään taloudellista merkitystä.” (Kautto, 1982, 24) Tällä tavoin Molotov sysää sodan syyt Suomen niskaan, sillä Suomi oli vahvistanut Neuvostoliiton vastaisen rajan linnoituksilla joiden varustus osoitti, että Karjalan kannaksesta oli tehty ”sotilaallinen tukialue kolmansien valtioiden hyökkäystä varten Neuvostoliiton kimppuun.” (Ibid)
Tässä on hyvä ottaa huomioon, että Stalin sanoi vielä vuoden 1938 maaliskuussa, ennen kuin Neuvostoliitto ja Saksa olivat solmineet Ribbentropp—Molotov-sopimuksen, että Englannin ja Ranskan reagoimattomuus Saksan tekemiä alueliitoksia kohtaan, johtaisi lopulta itään päin kohdistuviin toimiin Saksan osalta. (Myllyniemi, 1977, 42) Tällöin siis kritisoitiin näiden valtioiden toimettomuutta ja passiivista linjaa, vaikka se kaksi vuotta myöhemmin oli jo kääntynyt päälaelleen heidän ”imperialistiseksi toiminnaksi” niin Neuvostoliittoa kuin Saksaa vastaan. Vuoden 1940 keväällä, Saksa oli kuitenkin kritiikin yläpuolella, joten Englanti ja Ranska saivat roolikseen olla Neuvostoliittoa uhkaavien ulkovaltojen roolissa.
Myös Molotov on puheessaan hieman epäjohdonmukainen, sillä sen lisäksi että hän puhuu Mannerheim-linjasta Neuvostovastaisena provokaationa, hän myös epäsuorasti oikeuttaa niiden olemassaolon Suomen näkökulmasta siirtyessään puheessaan kohtaan, jossa hän ylistää neuvostosotilaiden toimintaa. Tämä näkyy hänen selostuksestaan siitä kuinka voitokas Neuvostoliitto oli, sillä kuten Molotov sanoi, tähän päivään saakka se oli ainoa armeija maailmassa, joka oli onnistunut murtamaan tämän tyyliseen ”Magnot-linjan” mallin. (Kautto, 1982, 27) Tässä näkyy esimerkki siitä kuinka ”disinformaation” täytteisessä tiedotuksessa, voi ilmetä toisistaan ristiriitaisia tapahtumia tai argumentaatioita, sillä jos Neuvostoarmeija hyökkäsi Suomen kimppuun, niin eikö ”aiemmin voittamaton” linnoitusmalli oikeuta olemassaoloaan itsepuolustus- eikä hyökkäystarkoituksia varten?
Neuvostodiskurssi – Imperialistivaltiot ja niiden vasallit
Kolmannet valtiot – tai imperialistivaltiot – joita Molotov ja muut Neuvostojohtajat usein toivat esiin puheissaan, olivat Englanti, Ranska ja Italia. Italiaan kohdistuva kritiikki kuitenkin loppui hetkellisesti sen jälkeen, kun se liittyi sodassa Saksan liittolaiseksi. On huomioitavaa, että vielä vuoden 1940 maaliskuussa Neuvostoliitossa puhuttiin Toisesta Maailmansodasta Imperialistisotana, sillä laajalle syttynyt sota sekä Neuvostoliittoon kohdistuneet uhkakuvat sysättiin näiden kolmansien valtioiden niskaan. Tämä tehtiin siitäkin huolimatta, että tässä vaiheessa Toista maailmansotaa Englanti eikä Ranska ei kumpikaan ollut tehnyt yhtään aluevaltauksia tai pyrkinyt sellaisiin, kun taas Neuvostoliitto oli jo kerennyt liittämään alueisiinsa Baltian maat, Bessarabian, Rumanian, osia Ukrainasta, Itä-Puolan sekä Suomesta rauhanneuvotteluissaan saamansa alueet. Nämä olivat kuitenkin oikeutettuja ”rauhallisia” laajentumisia, sillä ne oli joko hoidettu demokraattisesti tai sitten ”rauhantoimia edistävinä” tekoina, kuten Suomen kohdalla argumentoitiin. (Kautto, 1982) Tämä sodan kautta saatu rauha usein argumentoitiin sekä Neuvostoliiton raja-alueiden, kuten Leningradin, turvaamisella – sekä ulkovalloissa tapahtuvan Neuvostovastaisen toiminnan tukahduttamisena. (Ibid)
Kolmansien valtioiden asettamat teot ja puheet pystyttiin myös torjumaan, sillä niiden syytökset Neuvostoliittoa kohtaan sodanlietsomisesta pystyttiin kilpistämään merkityksettömiksi ja tekopyhiksi, kuten Molotov teki 1940 Maaliskuun puheessaan, viittaamalla siihen kuinka Italia oli hyökännyt Albanian kimppuun, eikä sitä kohtaan ryhdytty Englannin ja Ranskan osalta mihinkään toimiin. (Kautto, 1982, 32) Tätä käytettiin taidokkaasti esimerkkinä siitä, kuinka kolmannet valtiot ovat vain kiinnostuneita syrjimään ja sortamaan Neuvostoliittoa, eikä niinkään edistämään pyyteetöntä maailmanlaajuista rauhaa, kuten Englanti ja Ranska olivat puheillaan ja Neuvostoliittoon kohdistuvilla pakotteillaan näennäisesti pyrkineet tekemään.
Tämä imperialistivaltojen kritisointi ja demonisointi on myös mielenkiintoista, sillä Neuvostoliitto melkein allekirjoitti niiden kanssa avunantosopimuksen 27.5.1939, joka olisi tehnyt Englannista ja Ranskasta sen liittolaisia, ja Saksa olisi luonnollisesti saanut imperialisti- ja fasistivaltion viitan kannettavakseen. (Myllyniemi, 1977, 45) Pelätessään Saksan itään päin laajenemista, Neuvostoliitto olisi muuten suostunut sopimukseen Englannin ja Ranskan kanssa, mutta Stalin halusi muuttaa sopimuksessa kohtaa, joka koski pienempiä valtioita, kuten Baltian valtioita. Sopimuksessa nimittäin todettiin, että sopimuksen maat (Englanti, Ranska, NL) voivat tarjota sotilaallista apua hyökkäyksen alla oleville pienemmille valtioille, jos ne sitä pyytävät. Stalin olisi halunnut vaihtaa tämän pykälän muotoon, jossa he saavat valtuudet tarjota sotilaallista apua myös ilman erillistä pyyntöä. Tämä oli Stalinille tärkeä kohta, sillä Saksan mahdollisesti hyökätessä esimerkiksi johonkin Baltian valtioon Neuvostoliitto olisi voinut laillisesti ryhtyä oman maansa puolustamiseen maansa rajojen ulkopuolella ja sekaantua helpommin Baltian maiden sisäisiin asioihin sopimuksen voimin.
Baltian maat eivät kuitenkaan voineet suostua tähän, sillä ne halusivat mieluummin olla Saksan kuin Neuvostoliiton liittolaisia, jonka lisäksi he olisivat myös mieluummin olleet Saksan kuin Neuvostoliiton alaisuudessa. (Ibid) Tämän tekee selväksi Viron yleisesikunnanpäällikön, Kenraali Reekin, luottamuksellinen lupaus Saksalle vuonna 1938, jossa hän sanoo, että ”Viro asettuisi sotilaallisesti Neuvostoliiton läpikulkua vastaan, koska sen tiedetään olevan Viron itsenäisyyden menetys.” (Myllyniemi, 1977, 31) Osittain juuri Baltian maiden vastustuksen takia, Englanti ja Ranska eivät suostuneet tähän Stalinin vaatimaan muutokseen ja sopimus jäi tekemättä. Tämä johti Neuvostoliiton lähentymiseen Saksan kanssa intresseissään, joka lopulta johti Molotovin ja Ribbentroppin salaisiin sopimusneuvotteluihin vuoden 1939 syksyllä.
Neuvostodiskurssi – Alueliitokset historiallisten vääryyksien korjauksina
Alueliitoksia, joita Neuvostoliitto suoritti 1939–41, argumentoitiin usein siten, että nämä entiset Tsaarin ajan Venäjään kuuluneet valtiot olivat päässeet väärin perustein irtaantumaan Neuvostoliitosta. Tämä 20 vuotta kestänyt vääryys piti oikoa ja Neuvostoliiton kuului palauttaa sille kuuluvat maat, kuten SNTL:n puheenjohtaja A.A. Andrejev asian muotoili elokuun 1. päivä 1940:
”On huomioitavaa, että 19/20 tästä asukasluvusta (23 miljoonasta Neuvostoliittoon vuosina 1939-40 liitetyistä ihmisistä) kuului ennen Neuvostoliittoon, mutta lännen imperialistiset suurvallat riistivät ne väkivalloin eroon Neuvostoliitosta sen sotilaallisen heikkouden hetkellä. Nyt on tämä väestö jälleen liitetty Neuvostoliittoon.” (Kautto, 1982, 150)
Tästä argumentaatiosta tekee erikoisen se, että Neuvostoliitossa kuitenkin avoimesti kritisoitiin Tsaarin aikaisen Venäjän harjoittamaa orjuuttamista autonomisissa (Suomi) sekä puoli-autonomisissa valtioissa (mm. Baltian maat). Eli kolikon toisella puolella oli argumentaatio siitä, kuinka Venäjän vuoden 1917 aikaiset rajat kuuluu palauttaa tai korjata, mutta toisaalta sanottiin suoraan, että Tsaarin valta oli sortavaa tyyppiä. (Kautto, 1982)
Tämä oli kuitenkin mahdollista, sillä Neuvostoliitto nähtiin erillisenä entiteettinä – ei jatkumona – Venäjän Tsaariaikaisesta valtiosta, sillä Neuvostoliitto orjuuttamisen sijasta sivistää kansalaisiaan ja nostaa heidän elämänlaatuaan. Tämän he argumentoivat monella tapaa, mutta hyvä esimerkki on mm. se kuinka he vertailivat Neuvosto-Karjalan alueen ihmisten lukeneisuuden kasvua vuodesta 1917 vuoteen 1935 mennessä. (Ibid) Toisaalta argumentoitiin, että Neuvostoliiton kuului palauttaa Tsaarinaikaisen Venäjän rajat, sillä Neuvosto-Venäjästä oli päässyt väärin perustein irtaantumaan valtioita aikana, jolloin Neuvosto-Venäjä oli haavoittuvainen. Tämän lisäksi imperialistivallat olivat jakaneet Euroopan rajaviivat väärin Versaillesin sopimuksellaan v. 1919, joka oli laadittu Pariisin Rauhankonferenssissa ilman sodasta irtaantunutta ja häviäjävaltioksi leimatun Neuvosto-Venäjän läsnäoloa. Neuvosto-Venäjä myös suljettiin ulos kansainvälisestä yhteisöstä vuoteen 1922 saakka, sen kieltäydyttyä maksamasta Tsaarin aikaisen Venäjän velkoja mm. Ranskalle. (Longworth, 2006, 241) Nämä imperialistivaltioiden ”vääryydet piti siis korjata”, kuten Molotov asian ilmaisee, ja niin Neuvostoliitto myös teki.(Kautto, 1982, 60)
Tämä informaation kahtiajakoisuus ja tietynlainen ristiriitaisuus vain osoittaa sen, että valtiollisen propagandan pauhatessa täyttä vauhtia ei kaikkia pieniä yksityiskohtia keretä käydä läpi juurta jaksain. Tämä on ymmärrettävää, sillä informaatiota piti tuottaa kovalla syötöllä maailmantilanteen muuttuessa varsinkin Toisen maailmansodan alkuvuosina todella ripeällä tahdilla. Tämä osoittaa, että vaikka valtiolla olisi hyvin keskitetty hallinto sekä sen yksipuolista sanomaa levittävä valtiollinen uutisointi, on kansalaisten kuitenkin mahdollista havaita, miten jotkut julkilauselmat eivät ole johdonmukaisia aikaisempien lauselmien kanssa. Tässä tapauksessa kansalaiset voivat halutessaan huomata ja takertua uutisoinnissa ilmenevään ”disinformaation.” Ongelmana kuitenkin on, että niin ennen vanhaan kuin myös nykyään, ei aluelaajennuksia aina tarvitse argumentoida järjellisesti, sillä nationalismi ja patriotismi usein vetoavat enemmän kansan tunteisiin kuin järkeen.
Jälkipuintia nykyhetken näkökulmasta
Tässä esseessä kävin pintapuolisesti läpi historiallisia tapahtumaketjuja aina Leninin ajan Neuvosto-Venäjästä Toisen maailmansodan aikaiseen Stalinin johtamaan Neuvostoliittoon. Harmillisesti en voinut esseessä pureutua aivan kaikkiin tänä aikana tapahtuneisiin muutoksiin maailmantilanteessa, enkä varsinkaan pystynyt tuomaan esille kaikkia Neuvostoliiton käyttämiä oikeutuksia sotilaallisille toimille. Osaltaan koin vaikeaksi nitoa kaikkia tutkimusmateriaalissani ilmenneitä lähteitä selkeään sekä varsinkaan kronologiseen järjestykseen, mutta toivon että lukijalle avautuu kuitenkin jonkinlainen päälinja, miten Neuvostoliiton johtajien retoriikassa oman maan toimia rationalisoitiin, ja kuinka valtiota ja sen toimia yritettiin esittää kansalle positiivisessa valossa. Tutkiessani varsinkin Myllyniemen, Kautton ja Jussilan kirjoja, avautui silmieni eteen looginen järjestelmä sille epäjärjestykselle, jota Neuvostoliito harjoitti.
Nykyhetkeen liitettynä tämä essee sekä sen eteen tekemäni tutkimus vahvisti jo aiemmat näkemykseni, jonka mukaan historialliset tapahtumaketjut sekä toimintaperiaatteet muuttuvat loppuen lopuksi hyvin vähän aikojen saatossa. Joissain piireissä oletettiin ennen vuoden 2014 kärjistyneitä tapahtumia Ukrainassa – ja edelleen oletetaan, että Neuvostoliitossa toiminut keskitetty valtiovalta ja sen kautta harjoitettu yksipuolinen media ei voi enää toimia tehokkaasti, sillä ihmiset löytävät oikeaa tietoa internetin kautta maailman asioihin liittyen. Tässä ei kuitenkaan oteta huomioon sitä, kuinka kapeanäköisesti me ihmiset etsimme tietoa ympäröivästä maailmasta. Ihminen kun tunnetusti usein etsii tietoa, joka tukee hänen aiempia näkemyksiä sekä mielipiteitä. Tässä ei ole mitään uutta tai mullistavaa, eikä meidän kuuluisi olla shokissa siitä kuinka naiiveja ihmiset voivat olla joko hyväksyessään epämääräistä tai jopa suorastaan valheellista tietoa. Tämä on varsin ymmärrettävää, jos ajattelee ja hyväksyy sen tosiasian, että tieto lisää tietoutta ja epäselvä tai ristiriitainen tieto lisää epätietoisuutta. Ihmiset usein mieluummin valitsevat tietoisuuden kuin epätietoisuuden, varsinkin jos jälkimmäisestä mielentilasta on suoranaisia haittavaikutuksia omassa ympäristössä.
Tämän takia meidän kuuluisi olla enemmän huolissaan siitä, minkälaista tietoa ihmiset tuottavat meistä ja minkälaista mediaa ihmiset etsivät ja löytävät meistä. Venäjällä esiintyy tänä päivänä paljon enemmän hyvin yksipuolisia näkökulmia tukevia ajatuksia ja se tieto ei usein ole mairittelevaa meidän länsimaalaisten eikä suomalaisten näkökulmasta. Samaan aikaan kriittistä tietoa Venäjän hallitusta sekä sen Ukrainan toimia kohtaan esiintyy Venäjällä vähemmän ja vähemmän, kun blogisivustoja sensuroidaan, mielenilmauksia kielletään ja humanitääristen organisaatioiden – kuten Sotilaiden Äidit – toimintaa estetään. Tämä kaikki toteutetaan Venäjän yhtenäisyyden vahvistamisen sekä anti-fasististen ja ulkovaltojen provokaattoreiden voimien heikentämisen nimissä laillisesti. Vaikka nämä toimet voivat vaikuttaa kaukaa tarkasteltuina länsimaisessa mediassa paisuteltuina yksittäistapauksina, niin tosiasiassa ne ovat vain jäävuoren huippu kaikesta siitä mitä itä-naapurissamme tapahtuu parhaillaan.
Tämän takia koen, että tämä essee on paljon ajankohtaisempi nyt kuin vaikka 10, 20, 30 tai 40 vuotta sitten. 40 vuotta sitten Neuvostoliiton media ja sen uutisointi nähtiin niin kansainvälisessä kuin myös venäläisten näkökulmasta tarkasteltuna suurelta osin vitsinä, josta sananlaskun mukaan pystyi lukemaan rivien välistä mahdollisia totuuksia vain sen kautta mitä uutisissa ei kerrottu. Nykyään Venäjän uutisointi nähdään kuitenkin vitsinä vain ulkomaissa, sillä Venäjällä nämä keskitetyn valtiovallan ja sen ylläpitämän yksipuolisen median julkaisemat uutiset vastaanotetaan suurelta osin ainoana totuutena, sillä muuta totuutta ei ole enää tarjolla. Samaan aikaan länsimaisessa mediassa ei usein uskalleta sanoa ääneen, että Ukrainassa on Venäjän sotilaita; pelätään, että jos asioista puhutaan liian suoraan, ei sitä katsota hyvällä Venäjällä.
Osittain tästä johtuen, venäläisnäkökulmasta tarkasteltuna länsimainen media on nykyään samassa asemassa kuin Neuvostoliiton uutisointi 1970-luvulla, sillä hyvin samalla tapaa länsimaisessa mediassa totuudet esitetään rivien välistä varovaisena spekulaatioina ja epäilyinä, sen sijaan että asioista puhuttaisiin niin kuin ne oikeasti ovat. Tämä on ongelmallista, sillä tämä estää asian useamman laidan näkemisen jopa niille harvoille venäläisille, jotka oikeasti pyrkivät tiedonhaussaan pääsemään asioissa epämiellyttävään ja epäsuosiolliseen epätietoisuuteen.
Jos emme anna edes niille harvoille tiedonjanoisille venäläisille – joilla on mahdollisuus päästä internetiin – konkreettisia faktoja Venäjän toimista Ukrainassa, ruokimme Venäläisen median syöttämiä ennakkotietoja, joiden mukaan Venäjän media on oikeassa ja länsimedia väärässä. Silloin olemme jo hävinneet puoli sotaa, kuten Ukrainan maantieteellinen kahtiajako ja sen hiljainen hyväksyminen parhaillaan osoittaa.
Tämä ei kuitenkaan ole virhe, jota meidän kannattaa toistaa tai jatkaa loputtomiin, sillä myönnytyksillä päästään sopimusneuvotteluissa vain lähemmäs määräävän osapuolen tavoitteita ja tällä hetkellä määräävänä osapuolena toimii vain ja ainoastaan Venäjä. Tämän lisäksi, jos tunnustamme kansainvälisellä kentällä Ukrainan itäosiin nousseet kansanhallitukset laillisina, minkälaisen signaalin se antaa Venäjällä Ukrainan tyylisten alueliitoksien tekemisestä uudestaan jossain muualla. Emmekö me ole silloin se osapuoli, joka Venäjän puolesta hyväksyy Venäjän sotilaalliset toimet täysin sopimuksiin pohjautuvana ja ”rauhaa edistävänä” toimintana?
Lähdeluettelo:
Kirjat:
-Jussila Osmo, Terijoen Hallitus, 1985, Werner Söderstöm Osakeyhtiö
-Longworth Philip, Russian Empires: Their Rise and Fall from Prehistory to Putin, 2006,
-Lenin V.I., Kootut Teokset 28, 1953, Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike
-Myllyniemi Seppo, Baltian Kriisi 1938-1941, 1977, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
-Kautto Antero, Stalinin Istunnot, 1982, Kustannuspiste oy Helsinki
Internet:
-Talvisota venäläissilmin, 2002, nähty 26.10.2014
-Osa 1: http://www.youtube.com/watch?v=OJXEHS-L1Jg
-Osa 2: http://www.youtube.com/watch?v=7aA0DHBpk7g
–http://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisodan_diplomatia, nähty 30.10.2014
-http://fi.wikipedia.org/wiki/Terijoki, nähty 31.10.2014
-OED 2014, Oxford English Dictionary
Lihapullan poikkileikkaus 